Tammerkosken niskalla sijaitseva pieni saari on saanut nimensä saaressa jo ilmeisesti 1800-luvun puolivälissä olleen pajan mukaan. Pajat olivat tulenarkoja laitoksia, jotka pyrittiin sijoittamaan senaikaisten puurakenteisten kaupunkien laitamaille tai ulkopuolelle. Varmuudella tiedetään saaressa olleen pajan ainakin vuonna 1888. Se selviää valokuvasta, jossa Ketterä-niminen höyryalus on kuvattu Tampellan rannassa, taustalla näkyy Pajasaari pajoineen (kuva on Pajasaaren ”kesäpuolen” seinällä.) Pajasaaren kautta rakennettiin rautatiesilta Tammerkosken yli 1895 kun Porin rata valmistui. Pajasaaren nykyisen rakennuksen ”ydinosa” valmistui 1912 Näsijärven Purjehdusseuran paviljongiksi (kuva vihkiäisistä ”kesäpuolella”). Samaan aikaan valmistui myös aallonmurtaja saaren edustalle. Rakennuksen on suunnitellut kuuluisa tamperelainen arkkitehti Birger Federlay, joka oli tuolloin pursiseuran kommodori ja aiemmin myös Tampereen kaupungin arkkitehti.

Pajasaaren rakennus ei ole varsinainen suojelukohde, mutta se on määritelty rakennus-, kulttuuri- ja maisemahistoriallisesti merkittäväksi kohteeksi. Vuonna 1962 paviljonkia laajennettiin arkkitehti Jaakko Tähtisen suunnitelman mukaan ja rakennus sai nykyisen muotonsa. Vuonna 1974 lopussa Näsijärven Purjehdusseuran vuokrasopimus kaupungin kanssa päättyi, koska yhä lisääntyvä purjehdustoiminta ei ollut enää mahdollista Paasikiventien rakentamisen vuoksi. Paviljonkirakennus myytiin kaupungille ja purjehdusseura rakensi uudet tilat Jänissaareen.

1976 Tampereen Navigaatioseura vuokrasi Pajasaaren ja siihen liittyneet kiinteistöt kaupungilta. Paviljonkirakennus on alkujaan suunniteltu kesäkäyttöiseksi ja siksi, koska laivurikurssit (saaristo- ja rannikko) oli juuri häädetty työväenopistosta, navigaatioseuralaiset rakensivat ”ydintupaan” sähkölämmityksen ja aloittivat laivurikurssien pitämisen Pajasaaressa. Tuvan seinällä olevat mielenkiintoisen näköiset viirit ovat veneiden tunnusviirien pienoismalleja. Aiemmin, kun purjeveneiden purjenumero järjestelmä ei vielä ollut käytössä, jokaisella veneellä oli oma tunnusviirinsä. Viirien asennus Pajasaaren seinälle liittyi seuran varainhankintaa. Jos halusi oman veneensä tunnusviirin pienoismallin paviljongin seinälle, oli siitä maksettava tietty summa seuran kassaan. Viirin aluskilpiä oli kolmen värisiä, pronssi, hopea ja kulta ja kullakin tietysti oma hintansa. Myös sillä, minne seinälle viiri asennettiin, oli oma hintansa. Viirien kilvissä olevat nimet ovat siis vanhoja tamperelaisia veneen nimiä. Koska veneet aiemmin olivat lähes yksinomaan puurunkoisia, ovat ne aikojen saatossa poistuneet luonnollisella tavalla käytöstä, eikä siksi tuttuja vielä nykyisin käytössä olevia veneitä juuri taida enää nimien joukosta löytyä.

Tuvan itäseinällä näkyy muutama vaaleampi kohta. Näistä on viirit poistettu ja viety Jänissaareen, jossa niitä on toistakymmentä. Nämä olivat niitä viirejä, jotka muuttohetkellä vielä olivat ”hengissä” tai niiden omistajasukujen jälkeläiset muusta syystä halusivat tunnusviirin uuteen tukikohtaan. Pajasaaren kiinteistö on tiettävästi viimeisimpiä ellei viimeinen keskikaupungin rakennus, jossa vielä keväällä 2008 ei ollut asiallista kunnallistekniikkaa. Nyt asia on korjaantunut, sillä kesällä 2008 rakennettiin kävelysillan kupeeseen sähkölämmityssaatolla varustetut vesijohto- ja viemäriputket. Pihamaalla oleva ”majakka” kätkee sisäänsä viemäripumpun apulaitteineen, jolla Pajasaaressa syntyvät jätevedet pumpataan kaupungin viemäriverkostoon. Pajasaaren tukikohta on edelleen veneilijöiden käytössä, niin kuin se alun perin suunniteltiin. Pidetään yhdessä huoli siitä, että se myös jatkossa on ainakin yhtä hyvässä kunnossa ja toiminnaltaan vähintään niin vireänä kuin tänäkin päivänä.

Tampereella 19.11.2008
Tauno Lundström